Moi Äiti!
6 kuukautta sitten
torstai, 24. helmikuuta 2011
sunnuntai, 9. tammikuuta 2011
Kreikan talouskatsaus baarin nurkkapöydästä
Talvi ajaa ihmisen pois pohjolasta. Minut se vei tälläkertaa Kreikkaan.
Kiertelin perjantaina aikaisemmalla Kreikan matkalla tapaamani dokumentaristin, Sideriksen kanssa Thessalonikin kuppiloita. Päädyimme istumaan iltaa puolityhjään baariin, kuppilan omistajan - iäkkään pulskan miehen - kanssa. Tapaamista voidellaksemme nautimme Kreetalaista kuumaa pontikkaa, jota on makeutettu hunajalla ja maustettu erilaisin yrtein.
Illan vietto luonnollisesti johti Kreikan tulenaran taloudellisen tilanteen setvimiseen, joten tämä olkoon ensimmäisen matkaraporttini aihe.
Baarimikon näkemys talouskriisissä painivan Kreikan tulevaisuudesta oli pessimistinen. Hän sanoi, että Kreikassa on tulossa verilöyly. Ei tosin vielä, mutta kuitenkin. Suuri köyhempi keskiluokka - nuo ahkerat puurtajat, jotka ovat ottaneet asunto- ja kulutuslainoja ja luottaneet talouden ja työpaikkojen vakauteen - ovat viimeisen kahden vuoden aikana ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon. Raha ei riitä elämiseen. Yritykset käyttävät uutta löyhempää työvoimalainsäädäntöä röyhkeästi hyväkseen. Teollisuus antaa kaikille kenkää, joille vain voi, vaikka se ei olisi välttämätöntä ja uudet työpaikat ovat kortilla. Rahantekemiseen tottuneet kapitalistit yrittävät turvata itselleen mahdollisimman suuret voitot työntekijöiden kustannuksella. Nyt se on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin.
Kreikka näyttää palaavan entistä vahvemmin yhteiskuntamalliin, joka irvokkaasti muistuttaa demokratian syntyaikoja. Pieni eliitti - rikkaat vapaat miehet - tekevät politiikkaa, elostelevat ja kerskakuluttavat orjatyöksi verrattavan raatamisen pyörittäessä heidän hyvinvointiaan.
Poliittiseen kulttuuriin kuuluu täällä omalla röyhkeydellä ylpeily, eikä ole mitenkään tavatonta, että menestyvä ja korruptiosta epäilty poliitikko viettää luksushäitä Ranskassa ja kertoo iltapäivälehdissä uusista kesäasuntohankinnoistaan, autoista, veneistä jne. Ihmiset ovat
syystäkin hermona.
Varsinaisia kriisin seurauksia ei vielä juuri katukuvassa näe, muuta kuin paikoin, lähinnä Ateenassa. Sivustakatselijan silmissä Thessalonikilaiset pikkukaupat vetävät ihmisiä kuin Lahden markkinat ja ravintolat ovat iltaisin tupaten täynnä hilpeästi meluavia ruokailijoita. Tosin kaiken karvaisia kerjäläisiä, kierteleviä esiintyjiä ja kauppiaita putkahtaa harva-se-hetki baariin, vaikka turistisesonki on totaalisen ohi. Illan kohokohta oli 4-vuotiaan pojan taidokas darbukarumpu-soolo, jonka hän paukutti 110 desipelin voimakkuudella pienen baarin oven suusta valloittaen kaiken ilmatilan kiihkeältä poliittiselta keskustelulta.
Mutta takaisin keskiluokkaan. Ei ole kuin ajan kysymys, milloin suuri massa alkaa protestoida toden teolla. Kuulemma motivaatio on vähäinen 110 miljardin euron takaisin maksun vaatimaan palkkaorjuuteen. Pankkien ja valtiontalouden elvytykstä varten otetun lainan takaisinmaksu edellyttää, että Kreikka tulee päätymään vastaavaan asemaan kuin ns. kolmannen maailman maat. Suuret ylikansalliset yritykset tulevat valtaamaan markkinat ja luonnonvarat.
Tarjolla on tietysti uusia työpaikkoja, mutta entistä heikommalla palkalla. Elvytysvarat kulkevat jo ennestää rikkaiden taskuihin ja kansan vyötä joudutaan rei´ittämään solkeen saakka. Nähtäväksi jää, minkä suunnan protesti ottaa. Ratkaiseva suuri massa on helposti populistien manipuloitavina ja monenlaisia yrityksiä tähän suuntaan onkin vireillä. Niin pienet oikeistoryhmät kuin vastaavasti vasemmistoradikaalit lietsovat vihaa.
Baarikeskustelumme talouspoliittinen asiantuntijaraati näki mahdollisia skenaarioita kolme:
- fasistinen totalitarismi, jossa väkivaltakoneisto pitää ihmiset
aisoissa ja työpaikoilla ja maahanmuuttajat ja muut vähemmistöt saavat
huutia.
- kansalaislähtöinen vallankumous, jonka agenda ja seuraukset ovat
hyvin epäselvät ja vaikeasti ennustettavat.
- epätodennäköisin, mutta inhimillisin: hillitty
talouskasvutavoitteiden alas ajaminen, vallan ja tuloerojen
tasaaminen, jonkinlainen uussosialistinen malli, joka on kuitenkin
Kreikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa varsin vieras.
Tietysti on mahdollista, että Kreikka kieltäytyy maksamasta lainaa takaisin ja EU:n ´kriisintorjuntajoukot´ ottavat valtaan koko alueen, josta tulee unionin kollektiivinen demokratian historia-aiheinen teemapuisto antiikkisine agoroineen ja lyödyistä kreikkalaisista muodostuu ensimmäinen suuri Euroopan sisäinen siirtotyöläisjoukko.
Joka tapauksessa vallassa oleva, itsensä keskusta-vasemmistolaiseksi määrittelevä PASOK puolue on ilmeisesti aikeissa hajauttaa vastuuta kriisin hoitamisesta ja pyrkii yhteishallitukseen kaikkien muiden puolueiden kanssa. Täällä pelataan nyt niin isoilla korteilla, että epäonnistuessaan - mikä tuntuu olevan hyvin todennäköistä - se mustamaalaa tietyn poliittisen suuntauksen hamaan tulevaisuuteen saakka.
Baarimikko kiteytti tyytymättömyytensä kysymällä, millä oikeudella Wall Street ohjailee tavallisten kreikkalaisten kohtaloita? Kysymys on minusta aiheellinen, eikä ainoastaan täällä.
Matka jatkuu Ateenaan ja odotan mielenkiinnolla mitä siellä selviää. Jotenkin ilmapiiri on täällä kaikesta negatiivisuudesta huolimatta hyvin kiinnostava. Ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä ja joissain ihmisryhmissä valloilla oleva kriisi nähdään inspiroivana ja positiivisena mahdollisuutena parempaan tulevaisuuteen.
Aurinko paistaa, välimeri tuoksuu, ruoka on hyvää, tytöt kauniita, pojat komeita ja niin edelleen...
Kiertelin perjantaina aikaisemmalla Kreikan matkalla tapaamani dokumentaristin, Sideriksen kanssa Thessalonikin kuppiloita. Päädyimme istumaan iltaa puolityhjään baariin, kuppilan omistajan - iäkkään pulskan miehen - kanssa. Tapaamista voidellaksemme nautimme Kreetalaista kuumaa pontikkaa, jota on makeutettu hunajalla ja maustettu erilaisin yrtein.
Illan vietto luonnollisesti johti Kreikan tulenaran taloudellisen tilanteen setvimiseen, joten tämä olkoon ensimmäisen matkaraporttini aihe.
Baarimikon näkemys talouskriisissä painivan Kreikan tulevaisuudesta oli pessimistinen. Hän sanoi, että Kreikassa on tulossa verilöyly. Ei tosin vielä, mutta kuitenkin. Suuri köyhempi keskiluokka - nuo ahkerat puurtajat, jotka ovat ottaneet asunto- ja kulutuslainoja ja luottaneet talouden ja työpaikkojen vakauteen - ovat viimeisen kahden vuoden aikana ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon. Raha ei riitä elämiseen. Yritykset käyttävät uutta löyhempää työvoimalainsäädäntöä röyhkeästi hyväkseen. Teollisuus antaa kaikille kenkää, joille vain voi, vaikka se ei olisi välttämätöntä ja uudet työpaikat ovat kortilla. Rahantekemiseen tottuneet kapitalistit yrittävät turvata itselleen mahdollisimman suuret voitot työntekijöiden kustannuksella. Nyt se on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin.
Kreikka näyttää palaavan entistä vahvemmin yhteiskuntamalliin, joka irvokkaasti muistuttaa demokratian syntyaikoja. Pieni eliitti - rikkaat vapaat miehet - tekevät politiikkaa, elostelevat ja kerskakuluttavat orjatyöksi verrattavan raatamisen pyörittäessä heidän hyvinvointiaan.
Poliittiseen kulttuuriin kuuluu täällä omalla röyhkeydellä ylpeily, eikä ole mitenkään tavatonta, että menestyvä ja korruptiosta epäilty poliitikko viettää luksushäitä Ranskassa ja kertoo iltapäivälehdissä uusista kesäasuntohankinnoistaan, autoista, veneistä jne. Ihmiset ovat
syystäkin hermona.
Varsinaisia kriisin seurauksia ei vielä juuri katukuvassa näe, muuta kuin paikoin, lähinnä Ateenassa. Sivustakatselijan silmissä Thessalonikilaiset pikkukaupat vetävät ihmisiä kuin Lahden markkinat ja ravintolat ovat iltaisin tupaten täynnä hilpeästi meluavia ruokailijoita. Tosin kaiken karvaisia kerjäläisiä, kierteleviä esiintyjiä ja kauppiaita putkahtaa harva-se-hetki baariin, vaikka turistisesonki on totaalisen ohi. Illan kohokohta oli 4-vuotiaan pojan taidokas darbukarumpu-soolo, jonka hän paukutti 110 desipelin voimakkuudella pienen baarin oven suusta valloittaen kaiken ilmatilan kiihkeältä poliittiselta keskustelulta.
Mutta takaisin keskiluokkaan. Ei ole kuin ajan kysymys, milloin suuri massa alkaa protestoida toden teolla. Kuulemma motivaatio on vähäinen 110 miljardin euron takaisin maksun vaatimaan palkkaorjuuteen. Pankkien ja valtiontalouden elvytykstä varten otetun lainan takaisinmaksu edellyttää, että Kreikka tulee päätymään vastaavaan asemaan kuin ns. kolmannen maailman maat. Suuret ylikansalliset yritykset tulevat valtaamaan markkinat ja luonnonvarat.
Tarjolla on tietysti uusia työpaikkoja, mutta entistä heikommalla palkalla. Elvytysvarat kulkevat jo ennestää rikkaiden taskuihin ja kansan vyötä joudutaan rei´ittämään solkeen saakka. Nähtäväksi jää, minkä suunnan protesti ottaa. Ratkaiseva suuri massa on helposti populistien manipuloitavina ja monenlaisia yrityksiä tähän suuntaan onkin vireillä. Niin pienet oikeistoryhmät kuin vastaavasti vasemmistoradikaalit lietsovat vihaa.
Baarikeskustelumme talouspoliittinen asiantuntijaraati näki mahdollisia skenaarioita kolme:
- fasistinen totalitarismi, jossa väkivaltakoneisto pitää ihmiset
aisoissa ja työpaikoilla ja maahanmuuttajat ja muut vähemmistöt saavat
huutia.
- kansalaislähtöinen vallankumous, jonka agenda ja seuraukset ovat
hyvin epäselvät ja vaikeasti ennustettavat.
- epätodennäköisin, mutta inhimillisin: hillitty
talouskasvutavoitteiden alas ajaminen, vallan ja tuloerojen
tasaaminen, jonkinlainen uussosialistinen malli, joka on kuitenkin
Kreikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa varsin vieras.
Tietysti on mahdollista, että Kreikka kieltäytyy maksamasta lainaa takaisin ja EU:n ´kriisintorjuntajoukot´ ottavat valtaan koko alueen, josta tulee unionin kollektiivinen demokratian historia-aiheinen teemapuisto antiikkisine agoroineen ja lyödyistä kreikkalaisista muodostuu ensimmäinen suuri Euroopan sisäinen siirtotyöläisjoukko.
Joka tapauksessa vallassa oleva, itsensä keskusta-vasemmistolaiseksi määrittelevä PASOK puolue on ilmeisesti aikeissa hajauttaa vastuuta kriisin hoitamisesta ja pyrkii yhteishallitukseen kaikkien muiden puolueiden kanssa. Täällä pelataan nyt niin isoilla korteilla, että epäonnistuessaan - mikä tuntuu olevan hyvin todennäköistä - se mustamaalaa tietyn poliittisen suuntauksen hamaan tulevaisuuteen saakka.
Baarimikko kiteytti tyytymättömyytensä kysymällä, millä oikeudella Wall Street ohjailee tavallisten kreikkalaisten kohtaloita? Kysymys on minusta aiheellinen, eikä ainoastaan täällä.
Matka jatkuu Ateenaan ja odotan mielenkiinnolla mitä siellä selviää. Jotenkin ilmapiiri on täällä kaikesta negatiivisuudesta huolimatta hyvin kiinnostava. Ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä ja joissain ihmisryhmissä valloilla oleva kriisi nähdään inspiroivana ja positiivisena mahdollisuutena parempaan tulevaisuuteen.
Aurinko paistaa, välimeri tuoksuu, ruoka on hyvää, tytöt kauniita, pojat komeita ja niin edelleen...
torstai, 7. tammikuuta 2010
perjantai, 30. lokakuuta 2009
Eesti 22.-25.10.09
Saarenmaa
Ajoimme Viikin Lainin lauttaan, ahtaajien ohjaamina. Kake Randelin aloitti juuri iskelmä-settinsä laivan dance pavilionissa kun meidän piti jo jatkaa matkaa. Ensimmäiseen yö-paikka sijaitsi pramealla paikalla Naton Tallinnan päämajan ja Suomen konsulaatin vieressä. Aamulla varhain jatkoimme matkaa sitten kohti Saarenmaata missä meidän oli määrä etsiä ja tavata Vigala Sass, paikallinen kansanparantaja, puutarhuri ja shamaani. Löysimmekin lopulta hänen maatilallensa, missä onnistuimme tosin vain näkemään vilauksen hänestä pellolla ulkoiluttamassa kililaumaansa. Aikataulujen ja väärinkäsitysten johdosta emme ehtineet kuitenkaan haastatella häntä dokumenttiimme. Jatkoimme lautalla kohti Hiiumaata.
Hiidenmaa
Sateisen ja kauniin harmaan maiseman halki ajettuamme löysimme pian Kadri Tapersonin luo. Talo sijaitsi metsän siimeksessä, lähellä Valgun kylää. Talossa asustelee Kadri ja hänen poikansa eläinystäviensä kanssa. Niitä siellä riittikin, kissoja oli kymmeniä, villejä että kesyjä, sekä koiria. Hevosiakin kolme. Osa oli omia, osa huostaan otettuja. Kadri on Viron voimakkaimpia eläinoikeus-aktivisteja ja toimii mm.Hiidenmaan eläinsuojelu valvojana. Pirtissä oli lämmin ja ystävällinen tunnelma kaikkine liikkuvine osineen. Kävimme myös metsäteitä pitkin pujotellen merenrannalla. Sieltä laidunsi lehmiä yllätykseksemme. Sininen ilta laskeutui hiljalleen emmekä nähneet enää suomaisella niityllä kunnolla eteemme. Aamulla haastattelimme Kadria dokkariimme joka sopi aiheeseen täydellisesti. Kadrista on kirjoitettu vuonna 2008 voima-lehteen pitkä artikkeli, sen voi lukea tästä.
musta harmaantuu, taitaa kuuran vihreäksi
kylän halki kulkee aamu
Paluu
Päivällä Jatkoimme lautalla taas mantereelle jossa pysähdyimme neuvostoaikaisella lentokentällä Haapsalun kupeessa. Kenttä on ollut hylättynä jo pidempään, kaikki on viety mikä on irti saatu. Alueella oli myös uusia asukkaita verikoirineen. Paikassa leijaili surkea ja jotenkin kiehtova tunnelma. Mustat kaivot upposivat pimeyteen kuin morian kuilut. Lehmäkin löytyi huutamasta puuhun kettingillä köytettynä. Ilmeisesti jonkun "salalehmä". Se ei vaikuttanut iloisimmalta lehmältä. En ihmettele että Kadrilla riittää puuhaa tälläsaralla.
Ihmissusia
Sitten oli vielä yksi pysähdys Raplan kaupungissa jossa yövyimme miten kuten autossa. Mieleeni porautui hulluna ulvovat ihmiset joita kohtasimme paikallis pubissa. Eikä ollut edes täysikuu. Ehkäpä kaupungissa onkin salainen ihmisusi delegaatio? Neuvostoliiton aikaisia salaisia kokeita? Virossa tuntuu olevan todella paljon mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä. Sitä pitää muka kaukaisena paikkana mutta oikeasti sinne on suurinpiirtein puolet lyhempi matka Tampereelta kun vaikkapa Ouluun. Ma armastan!
Ajoimme Viikin Lainin lauttaan, ahtaajien ohjaamina. Kake Randelin aloitti juuri iskelmä-settinsä laivan dance pavilionissa kun meidän piti jo jatkaa matkaa. Ensimmäiseen yö-paikka sijaitsi pramealla paikalla Naton Tallinnan päämajan ja Suomen konsulaatin vieressä. Aamulla varhain jatkoimme matkaa sitten kohti Saarenmaata missä meidän oli määrä etsiä ja tavata Vigala Sass, paikallinen kansanparantaja, puutarhuri ja shamaani. Löysimmekin lopulta hänen maatilallensa, missä onnistuimme tosin vain näkemään vilauksen hänestä pellolla ulkoiluttamassa kililaumaansa. Aikataulujen ja väärinkäsitysten johdosta emme ehtineet kuitenkaan haastatella häntä dokumenttiimme. Jatkoimme lautalla kohti Hiiumaata.
Hiidenmaa
Sateisen ja kauniin harmaan maiseman halki ajettuamme löysimme pian Kadri Tapersonin luo. Talo sijaitsi metsän siimeksessä, lähellä Valgun kylää. Talossa asustelee Kadri ja hänen poikansa eläinystäviensä kanssa. Niitä siellä riittikin, kissoja oli kymmeniä, villejä että kesyjä, sekä koiria. Hevosiakin kolme. Osa oli omia, osa huostaan otettuja. Kadri on Viron voimakkaimpia eläinoikeus-aktivisteja ja toimii mm.Hiidenmaan eläinsuojelu valvojana. Pirtissä oli lämmin ja ystävällinen tunnelma kaikkine liikkuvine osineen. Kävimme myös metsäteitä pitkin pujotellen merenrannalla. Sieltä laidunsi lehmiä yllätykseksemme. Sininen ilta laskeutui hiljalleen emmekä nähneet enää suomaisella niityllä kunnolla eteemme. Aamulla haastattelimme Kadria dokkariimme joka sopi aiheeseen täydellisesti. Kadrista on kirjoitettu vuonna 2008 voima-lehteen pitkä artikkeli, sen voi lukea tästä.
musta harmaantuu, taitaa kuuran vihreäksi
kylän halki kulkee aamu
Paluu
Päivällä Jatkoimme lautalla taas mantereelle jossa pysähdyimme neuvostoaikaisella lentokentällä Haapsalun kupeessa. Kenttä on ollut hylättynä jo pidempään, kaikki on viety mikä on irti saatu. Alueella oli myös uusia asukkaita verikoirineen. Paikassa leijaili surkea ja jotenkin kiehtova tunnelma. Mustat kaivot upposivat pimeyteen kuin morian kuilut. Lehmäkin löytyi huutamasta puuhun kettingillä köytettynä. Ilmeisesti jonkun "salalehmä". Se ei vaikuttanut iloisimmalta lehmältä. En ihmettele että Kadrilla riittää puuhaa tälläsaralla.
Ihmissusia
Sitten oli vielä yksi pysähdys Raplan kaupungissa jossa yövyimme miten kuten autossa. Mieleeni porautui hulluna ulvovat ihmiset joita kohtasimme paikallis pubissa. Eikä ollut edes täysikuu. Ehkäpä kaupungissa onkin salainen ihmisusi delegaatio? Neuvostoliiton aikaisia salaisia kokeita? Virossa tuntuu olevan todella paljon mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä. Sitä pitää muka kaukaisena paikkana mutta oikeasti sinne on suurinpiirtein puolet lyhempi matka Tampereelta kun vaikkapa Ouluun. Ma armastan!
keskiviikko, 5. elokuuta 2009
Genevestä.
It's been quiet in Hirvikaipuu for such a long time that ajattelin että vois olla jo aikakin jatkaa hirveitä matkakertomuksia. Tällä kertaa kaukokaipuu ei vienyt mua kovin ihmeelliseen paikkaan eikä kovin kauas, mutta kuitenkin paikkaan johon kaipuu on koetellut mua jo pari vuotta. Ei hirveästi, mutta sen verran että tuntui hyvältä lähteä tänne katsomaan miltä tuttu paikka näyttää muutaman vuoden poissaolon jälkeen. Olen siis Genevessä, residenssissä Lac Lemanin rannalla. Omaan pratikue pictures-blogiini kirjoitin äsken näin:
Mesdames messieurs,
this chaotic and awfully beautiful year two thousand and nine has reached the chapter which yet remains unnamed in the history of art, but in which the following facts are taking place: From 1st of August through the end of September I am staying as artist in residence in The Heim Foundation, Chambesy, Switzerland. Virtually this means having an access to a large studio in a beautiful villa just by the lakeside of Lac Leman (15 minutes by bike from the center of Geneve), borrowing my friends' bikes and guitars, eating too much chocolate and following new ideas that this situation offers me as a painter. Gardening, sleeping and yoga are also included in my daily life here. And of course all unintentional and semi-intentional semi-urban and urban adventures in Geneve and around. Semi-around. As usual, I will document the worst parts of these expeditions by using my wonderful cell phone camera, which never fails to surprise me with its faint and desaturated colours and unidimensional atmosphere, and the results will be published here.
Life is sometimes so highly practical that it's better just to make it more complicated. Especially when you're in the Land of Swiss.
Allez-y!
Mutta jatkan vielä vähän lisää en finnois. Olen ollut täällä ehkä viisi päivää. Olen ollut ihanan pitkästynyt ja laiska. Koska kaupunki on niin tuttu, ei ole valtavaa kiinnostusta lähteä tutkimusmatkoille tai bailaamaan uusien kavereiden kanssa. Pikemminkin, tuntuu että tämän ajan täällä vois käyttää hyvinkin työskentelyyn ja hengailuun, hullun vuoden tapahtumien kelailuun ja päämäärättömään lulaan, luntang lantung, ei-niin minkään varsinaiseen tekemiseen. Kesällä Geneve on kuitenkin aika kreisi. On juhlia ja ulkoilmaleffoja ja toisia juhlia ja baareja saarissa. Vanhoja kavereita täällä asuu vielä sen verran, että ei tarvitse nähdä paljoakaan vaivaa välttyäkseen yksinololta. Lisäksi talon väki vaikuttaa mukavalta, sellaisia vähän mua vanhempia taiteilijoita ja muita eläjiä. Aamuisin kuvanveistäjä-naapurini Marc soittaa flyygelillä ihanaa musiikkia ja kellarissa häärää Martin, jonka valkopukuinen olemus on kuin suoraan jostain aikuisten sadusta, jossa on kaljuja hymyileviä taiteilijoita, joiden silmät nauraa ja joilla on hassu aksentti. Siisteintä tähän mennessä on kyllä ollut se, että voi aamiaista syödessään kuunnella pianonsoittoa! Myös tästä kaupunkiin menevä suora pari km polkupyörätiebaana on aika mahtava. Ja aamuista pianonsoittoa edeltävä pikkulintukonsertti kuusen oksilla ikkunani alla.
Täytyy myöntää, että iltaisin talo on vähän spooky. Pari kertaa oon tullut öiseen aikaan kyliltä kotiin, ja kaikki korkeita pensasaitoja, tyhjiä herrasväen asuinalueen pihakatuja, itsestään sulkeutuvaa porttia ja pihalla valvovia pronssipatsaita myöten on kuin suoraan jostain Hercule Poirot-leffan lavastuksesta, kun vielä taivaalla paistaa täydehkö kuu euroopan korkeimman vuoren rinnuksilla, ja vanha talo päästelee erikoisia narahduksia. Mutta eihän sille voi tässä vaiheessa kuin nauraa. Opinpahan olemaan säikkymättä omaa varjoani.
Eurooppa on kyllä vähän erikoinen paikka. En ole aiemmin huomannut, miten vähän ihmiset oikeasti hymyilevät täällä Genevessä. Ja miten kaikki on kallista. Monet asiat ovat myös hyvin vakavasti otettavia. Olen myös saanut päähäni, että eurooppalainen kulttuuri itsekeskeisyytensä ja ahneutensa kanssa on ajautunut johonkin totaaliseen rappioon ja olen näkevinäni sen oireita kaikkialla. Äsken kävin lentokentällä ruokakaupassa, ja törmäsin mainokseen, jossa sanottiin:
Just. Niin, mitä hittoa. Nykyään tuntuu siltä että mitä useammassa paikassa käy, niin sitä vähemmän tuntuu siltä että mitään movea on kukaan ryhtymässä tekemään. Kaikkein vähiten siellä missä on sivilisaation sydän ja olemus vahvimmillaan, kuten täällä tai jossain Los Angelesissa. Tavallaan se on myös jotenkin kierolla tavalla nautinnollista, että ympäristön ja oman ajatteluni kesken vallitsee hiertävä ristiriita. Silloin ainakin se tuntuu täydelliseltä, että omatkin valinnat ovat päin mäntyä ja elämäntapa kestämätön. Niin, mitähän yritän sanoa. No, ehkä sitä että on sairasta ja ihanaa maata kuumana päivänä nurtsilla ja katsella kun sveitsiläisten kalliit purjeveneet lipuvat ohi, ja ranta on rajattu molemmin puolin korkealla aidalla, jonka toisella puolella on yksityisten private beachit, keskiluokalle tarjotaan kajakkitunteja ja maitokahvia, kertakäyttögrillejä ja lasia ruohikolla. Vähän matkan päässä Geneven keskustassa aseman vieressä puistossa diilerit edelleen hiippailee iltaisin kuiskimassa ohikulkijoille ja mua ensimmäistä kertaa täällä ollessani pelottaa vähän kulkea yksin, pelottaa myös junien lipuntarkastajat, mutta muu ei pelota. Täällä voi tosi helposti etääntyä, vieraannuttaa itsensä entisestään siitä mitä voi olla tai voisi olla jos ihmisille ei olisi niin tyypillistä piiloutua aitojensa ja autojensa ja ulkokuoriensa taakse. Tai sitten, parhaassa tapauksessa, kuten minulle aikoinaan kävi (kun asuin täällä 5 kk talvella 2006-7), voi löytää tästäkin kaupungista tai kaikista maailman kaupungeista ihania ystäviä, villejä hetkiä, tansseja, seikkailuja, huviretkiä, taidetta ja naurua.
No niin.
Olen miettinyt nyt pari päivää, mitä nerokasta Diane Di Prima kirjoitti kirjassaan Memoirs of a Beatnik paikoista ja niihin palaamisesta. Tai siitä, että paikkoihin ei voi palata, koska niitä paikkoja ei sitten enää ole kun niistä lähtee/niihin palaa. En muista sanatarkasti, mutta pidän mielessä sen mitä mieleeni tulee kun sitä mietin. Eli että vaikka tunnen tämän kaupungin, en tunne sitä enää niinkuin ennen, ja siihen on tutustuttava taas, vaikka ujostuttaa kauheasti. On tullut nimittäin nähtyä aika tosi monta kaupunkia sen jälkeen kun olin täällä viimeksi, ja sen jälkeen Geneve tuntuu ihanan lattealta ja helpolta, hyvältä paikalta hankkiutua eroon hirveästä kaipuusta, rauhoittua, maalata vähän ja oppia uusia lauseita ranskaksi. Ca roule!
-Saarah
Mesdames messieurs,
this chaotic and awfully beautiful year two thousand and nine has reached the chapter which yet remains unnamed in the history of art, but in which the following facts are taking place: From 1st of August through the end of September I am staying as artist in residence in The Heim Foundation, Chambesy, Switzerland. Virtually this means having an access to a large studio in a beautiful villa just by the lakeside of Lac Leman (15 minutes by bike from the center of Geneve), borrowing my friends' bikes and guitars, eating too much chocolate and following new ideas that this situation offers me as a painter. Gardening, sleeping and yoga are also included in my daily life here. And of course all unintentional and semi-intentional semi-urban and urban adventures in Geneve and around. Semi-around. As usual, I will document the worst parts of these expeditions by using my wonderful cell phone camera, which never fails to surprise me with its faint and desaturated colours and unidimensional atmosphere, and the results will be published here.
Life is sometimes so highly practical that it's better just to make it more complicated. Especially when you're in the Land of Swiss.
Allez-y!
Mutta jatkan vielä vähän lisää en finnois. Olen ollut täällä ehkä viisi päivää. Olen ollut ihanan pitkästynyt ja laiska. Koska kaupunki on niin tuttu, ei ole valtavaa kiinnostusta lähteä tutkimusmatkoille tai bailaamaan uusien kavereiden kanssa. Pikemminkin, tuntuu että tämän ajan täällä vois käyttää hyvinkin työskentelyyn ja hengailuun, hullun vuoden tapahtumien kelailuun ja päämäärättömään lulaan, luntang lantung, ei-niin minkään varsinaiseen tekemiseen. Kesällä Geneve on kuitenkin aika kreisi. On juhlia ja ulkoilmaleffoja ja toisia juhlia ja baareja saarissa. Vanhoja kavereita täällä asuu vielä sen verran, että ei tarvitse nähdä paljoakaan vaivaa välttyäkseen yksinololta. Lisäksi talon väki vaikuttaa mukavalta, sellaisia vähän mua vanhempia taiteilijoita ja muita eläjiä. Aamuisin kuvanveistäjä-naapurini Marc soittaa flyygelillä ihanaa musiikkia ja kellarissa häärää Martin, jonka valkopukuinen olemus on kuin suoraan jostain aikuisten sadusta, jossa on kaljuja hymyileviä taiteilijoita, joiden silmät nauraa ja joilla on hassu aksentti. Siisteintä tähän mennessä on kyllä ollut se, että voi aamiaista syödessään kuunnella pianonsoittoa! Myös tästä kaupunkiin menevä suora pari km polkupyörätiebaana on aika mahtava. Ja aamuista pianonsoittoa edeltävä pikkulintukonsertti kuusen oksilla ikkunani alla.
Täytyy myöntää, että iltaisin talo on vähän spooky. Pari kertaa oon tullut öiseen aikaan kyliltä kotiin, ja kaikki korkeita pensasaitoja, tyhjiä herrasväen asuinalueen pihakatuja, itsestään sulkeutuvaa porttia ja pihalla valvovia pronssipatsaita myöten on kuin suoraan jostain Hercule Poirot-leffan lavastuksesta, kun vielä taivaalla paistaa täydehkö kuu euroopan korkeimman vuoren rinnuksilla, ja vanha talo päästelee erikoisia narahduksia. Mutta eihän sille voi tässä vaiheessa kuin nauraa. Opinpahan olemaan säikkymättä omaa varjoani.
Eurooppa on kyllä vähän erikoinen paikka. En ole aiemmin huomannut, miten vähän ihmiset oikeasti hymyilevät täällä Genevessä. Ja miten kaikki on kallista. Monet asiat ovat myös hyvin vakavasti otettavia. Olen myös saanut päähäni, että eurooppalainen kulttuuri itsekeskeisyytensä ja ahneutensa kanssa on ajautunut johonkin totaaliseen rappioon ja olen näkevinäni sen oireita kaikkialla. Äsken kävin lentokentällä ruokakaupassa, ja törmäsin mainokseen, jossa sanottiin:
Just. Niin, mitä hittoa. Nykyään tuntuu siltä että mitä useammassa paikassa käy, niin sitä vähemmän tuntuu siltä että mitään movea on kukaan ryhtymässä tekemään. Kaikkein vähiten siellä missä on sivilisaation sydän ja olemus vahvimmillaan, kuten täällä tai jossain Los Angelesissa. Tavallaan se on myös jotenkin kierolla tavalla nautinnollista, että ympäristön ja oman ajatteluni kesken vallitsee hiertävä ristiriita. Silloin ainakin se tuntuu täydelliseltä, että omatkin valinnat ovat päin mäntyä ja elämäntapa kestämätön. Niin, mitähän yritän sanoa. No, ehkä sitä että on sairasta ja ihanaa maata kuumana päivänä nurtsilla ja katsella kun sveitsiläisten kalliit purjeveneet lipuvat ohi, ja ranta on rajattu molemmin puolin korkealla aidalla, jonka toisella puolella on yksityisten private beachit, keskiluokalle tarjotaan kajakkitunteja ja maitokahvia, kertakäyttögrillejä ja lasia ruohikolla. Vähän matkan päässä Geneven keskustassa aseman vieressä puistossa diilerit edelleen hiippailee iltaisin kuiskimassa ohikulkijoille ja mua ensimmäistä kertaa täällä ollessani pelottaa vähän kulkea yksin, pelottaa myös junien lipuntarkastajat, mutta muu ei pelota. Täällä voi tosi helposti etääntyä, vieraannuttaa itsensä entisestään siitä mitä voi olla tai voisi olla jos ihmisille ei olisi niin tyypillistä piiloutua aitojensa ja autojensa ja ulkokuoriensa taakse. Tai sitten, parhaassa tapauksessa, kuten minulle aikoinaan kävi (kun asuin täällä 5 kk talvella 2006-7), voi löytää tästäkin kaupungista tai kaikista maailman kaupungeista ihania ystäviä, villejä hetkiä, tansseja, seikkailuja, huviretkiä, taidetta ja naurua.
No niin.
Olen miettinyt nyt pari päivää, mitä nerokasta Diane Di Prima kirjoitti kirjassaan Memoirs of a Beatnik paikoista ja niihin palaamisesta. Tai siitä, että paikkoihin ei voi palata, koska niitä paikkoja ei sitten enää ole kun niistä lähtee/niihin palaa. En muista sanatarkasti, mutta pidän mielessä sen mitä mieleeni tulee kun sitä mietin. Eli että vaikka tunnen tämän kaupungin, en tunne sitä enää niinkuin ennen, ja siihen on tutustuttava taas, vaikka ujostuttaa kauheasti. On tullut nimittäin nähtyä aika tosi monta kaupunkia sen jälkeen kun olin täällä viimeksi, ja sen jälkeen Geneve tuntuu ihanan lattealta ja helpolta, hyvältä paikalta hankkiutua eroon hirveästä kaipuusta, rauhoittua, maalata vähän ja oppia uusia lauseita ranskaksi. Ca roule!
-Saarah
keskiviikko, 10. kesäkuuta 2009
Noumea, French antipodes...
Yo well Yo!
Hum... I don't really know what people here are talking about but I'm taking turn... I've been in New Caledonia for about two month now sharing my time between hiking around some great mountains, looking for a place to stay (not that easy around here..), swimming in clear water, looking for a virtualy non existant cultural life and for cheap food I could afford, going back to some mountains again, loving it, hating it.... It is definitely a strange place. A remote island in the southern pacific ocean, a French territory where until 1900 France was sending long time sentenced prisoners. The local indigenous people, Kanaks, where exhibited in Paris in 1931 in a zoo as cannibal. Since the begining of the french colonisation they've been depossed of all their land, deprived from any rights and forced out of their traditions. Things got a bit better in the last 60 years and especially in the last 20 after a big uprising in the early 80s but you can really feel there's something wrong here... The population is divided between les Caldoches (local whites, descendants of the prisoners mostly), les Kanaks (local melanesians indigenous), Wallisians (from the nearby Wallis and Futuna) and Metropolitan French coming here for the good money easily earned in the sun... These group very seldom mix with each other and each community dislike the others... Of course the Caldoches own the land, the metropolitan get the good jobs and the kanaks are treated as drunkers who don't want to work (and they're right I reckon...)That doesn't make much of a good atmosphere if you try to get a bit deeper into the things... but it doesn't mean that people are unfriendly. They're very friendly indeed. It is just that they don't seem to like each other very much...
I'm not part of any of these community (even if I am a Metropolitan French I'm not here to stay..) and don't want to be. I just try to make my way in between but I can feel that people judge me by what they see even before we got a chance to talk... Racism is big here... but well, fair enough I reckon. France fucked the whole thing up in the first place
So that was the bad side of it. It doesn't prevent you from living but still you can feel it in the air. A reason big enough for me not to want to stay here for longer despite the great side of it: the place itself! The whole island is very mountainous with very different climates and flora depending on the place. You have some nearly desert like red soil plateau in the south, some pretty high moutains covered with tropical forest in the center, large meadows in the north (could fell like Scotland at some point hence the name!) and a blue lagoon all around. Fantastic places where next to nobody but a few hikers go. You can walk for days without seeing a trail... wow!
Below a few pictures of what's around... and more later!
keep it real
cedric
Hum... I don't really know what people here are talking about but I'm taking turn... I've been in New Caledonia for about two month now sharing my time between hiking around some great mountains, looking for a place to stay (not that easy around here..), swimming in clear water, looking for a virtualy non existant cultural life and for cheap food I could afford, going back to some mountains again, loving it, hating it.... It is definitely a strange place. A remote island in the southern pacific ocean, a French territory where until 1900 France was sending long time sentenced prisoners. The local indigenous people, Kanaks, where exhibited in Paris in 1931 in a zoo as cannibal. Since the begining of the french colonisation they've been depossed of all their land, deprived from any rights and forced out of their traditions. Things got a bit better in the last 60 years and especially in the last 20 after a big uprising in the early 80s but you can really feel there's something wrong here... The population is divided between les Caldoches (local whites, descendants of the prisoners mostly), les Kanaks (local melanesians indigenous), Wallisians (from the nearby Wallis and Futuna) and Metropolitan French coming here for the good money easily earned in the sun... These group very seldom mix with each other and each community dislike the others... Of course the Caldoches own the land, the metropolitan get the good jobs and the kanaks are treated as drunkers who don't want to work (and they're right I reckon...)That doesn't make much of a good atmosphere if you try to get a bit deeper into the things... but it doesn't mean that people are unfriendly. They're very friendly indeed. It is just that they don't seem to like each other very much...
I'm not part of any of these community (even if I am a Metropolitan French I'm not here to stay..) and don't want to be. I just try to make my way in between but I can feel that people judge me by what they see even before we got a chance to talk... Racism is big here... but well, fair enough I reckon. France fucked the whole thing up in the first place
So that was the bad side of it. It doesn't prevent you from living but still you can feel it in the air. A reason big enough for me not to want to stay here for longer despite the great side of it: the place itself! The whole island is very mountainous with very different climates and flora depending on the place. You have some nearly desert like red soil plateau in the south, some pretty high moutains covered with tropical forest in the center, large meadows in the north (could fell like Scotland at some point hence the name!) and a blue lagoon all around. Fantastic places where next to nobody but a few hikers go. You can walk for days without seeing a trail... wow!
Below a few pictures of what's around... and more later!
keep it real
cedric
torstai, 21. toukokuuta 2009
Bandung no worry.
Bandung, Jaava, Indonesia.
Saavuimme viime viikon tiistaina Jakartan lentokentalle uuvuttavan yli vuorokauden kestaneen lentomatkan ja lentokenttien sikanuhakuumotuksien jalkeen. On tosi hieno fiilis tulla maahan, josta ei tieda mitaan muuta kuin omat kuvitelmansa ja yhden vanhan kaverin, ja suurinpiirteisia ohjeita noudattaen saapua perille, hikisena ja onnellisena ja hammentyneena.
Tulin tanne ystavani Paulan kanssa pitamaan taidenayttelya ja workshoppia galleriassa nimelta Galeri Soemardja, tapaamaan erasta ystavaani johon tutustuin aikoinaan euroopassa, seka matkustelemaan suolaisille rannoille, vihdoinkin. Paastiin heti viime viikosta hommiin gallerialla, ensimmaisesta paivasta alkaen suunniteltiin workshopin sisaltoa ja muuta sellaista. Gallerian vaki on aivan ihanaa. Hoitavat kaikki toiveemme ja kaytannon asiat puolestamme, ja sen lisaksi ovat todella sympaattisia ja ihania ihmisia seka hyvia taiteilijoita. Hitsit. Voiko tama edes olla mahdollista. Lisaksi meininki on trooppisen letkea, ollaan myohassa ja saadetaan mahdollisimman vahan turhia asioita. Syodaan pitkia lounaita ja aina on aikaa puhua ja nauraa. On tassa tullut aika paljon kelailtua etta mita helvetin jarkea on elaa jossain nihkeassa maassa missa ihmiset on kireita ja meininkia leimaa jatkuva nipotus ja kiire. No, taalla on sitten paljon asioiden kaantopuolia, kuten kreisi liikenne, kuilu eri yhteiskuntaryhmien valilla ja piittaamattomuus ymparistoasioista joo, mutta silti, silti... tama on tosi viehattavaa.
Me asutaan taman vanhan kaverini luona siis, jonka nimi on Ari, mutta ei niinkuin Ari suomeksi vaan Ari, niinkuin lempinimi nimesta Ardhana. Arin kautta ollaan sitte tutustuttu hauskoihin ja kauniisiin taideopiskelijoihin paaosin, ja muihin taideskenessa hengaaviin nuorisohin. Taide on taalla aika freesia ja myos tosi tyylikasta, melkein liiankin tyylikasta mun makuun. Mutta naihin ihmisiin on ollut mukava tutustua. Muuten tuolla kaduilla guljaillessa on toisinaan aika haro olo, lapset kikattavat meille ja huutelevat bule-bule, ulkkarit hei - ja parhaassa tapauksessa ihmiset haluavat ottaa meista valokuvia. Se on hammentavaa ja hassua, mutta ollaan me kylla tosi blondeja ja korstoja taalla. Ei meita voi olla huomaamatta. Perkele. Kaytnnossa hengataan koko ajan ihmisten kanssa. Sundaneeseista (oh, sundanese people, siis takalaiset ihmiset) sanotaan etta eivat osaa olla yksin. Koko ajan on jotain porukkaa ymparilla ja asiat nyt vaan tehdaan yhdessa, that's it. Jee. Ja ihmiset on lahtokohtaisesti kavereita, siis niille voi ESIM puhua ja niiden kanssa voi JUTELLA vaikka ei tunnettais. Ma vaan niin tykkaan tasta. Tykkaan myos siita etta on kuuma eika palella. Bandung on myos sen verran ylangolla ettei oo samanlainen kuumuus kuin vaikka Jakartassa. Iltapaivisin sataa vetta, sadekausi on venahtanyt, sanovat etta tama on outoa ja johtunee ilmastonmuutoksesta.
Mitas muuta. Ai niin, ruoka on mahtavaa. Olin toissapaivana mopon kyydissa. En ollut ollut ennen koskaan. Tanaan olen soittanut kitaraa ja maalannut kampilla. Oisin ikkunan ohi kulkee hohla kilkuttelija, mutta aamuisin pikkukadun valtaa toinen toistaan hassumpia aania paastelevat jatskimyyjat, nuudelkauppiaat, ihmiset ja moottorilaitteet. Harvakseltaan kuitenkin. Ensi viikolla aukeaa meidan nayttely, ja sitten lahdetaan suolasille rannoille.
Ma taidan menna nyt takasin tonne patiolle maalaamaan mestariteosta, ja odotteemaan etta emanta tuo tullessaan kookospahkinoita ja nananasta. Mulla ei oo kauheesti aikaa eika motivaatiota kirjottaa naita blogihommia kun oon niin aimana ja fiiliksissa ja tekemassa jotain koko ajan. Mutta palaillaan joskus ja pratikuessa on lisaa kuvia.
Saarah
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
